6.6.1995

Asian tausta

Espoon kihlakunnanoikeus oli 30.3.1992 tuominnut AA:n ja OA:n yhteisestä hakemuksesta avioeroon. Valitettuaan avioeropäätöksestä hovioikeuteen AA vaati kihlakunnanoikeuteen 28.4.1992 saapuneessa hakemuksessaan hänen ja OA:n yhteiselämän lopettamista. Kihlakunnanoikeus velvoitti 27.5.1992 antamallaan väliaikaismääräyksellä OA:n muuttamaan yhteisestä asunnosta määräten päätöksen ja velvoitteen olemaan voimassa toistaiseksi. Helsingin hovioikeus pysytti 14.10.1992 antamallaan tuomiolla avioeropäätöksen.

Espoon kihlakunnanoikeuden päätös 3.2.1993

Kihlakunnanoikeus totesi hovioikeuden tuominneen AA:n ja OA:n avioeroon 14.10.1992 ja hylkäsi AA:n yhteiselämän lopettamista ja asumisoikeutta koskevan hakemuksen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 16.2.1994

Hovioikeus, jonne AA valitti, lausui seuraavan:

Avioliittolain 24 §:n mukaan tuomioistuin voi puolisoiden yhteisestä tai toisen puolison hakemuksesta päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, sekä velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista. Lainkohdasta ei ilmennyt, voitiinko tuollainen määräys antaa vielä sen jälkeen, kun puolisot oli tuomittu avioeroon.

Avioliittolain 24 §:n 4 momentin mukaan yhteiselämän lopettamista koskeva päätös on voimassa toistaiseksi ja päätös ja velvoitus raukeavat, kun puolisoiden välillä on toimitettu omaisuuden ositus tai erottelu, kuitenkin viimeistään kahden vuoden kuluttua siitä, kun päätös on annettu. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE n:o 62/1986 vp.) on todettu, että yhteiselämän lopettamista tarkoittava vaatimus voitaisiin panna vireille avioerosta erillisenä asiana. Kun otetaan huomioon, että yhteiselämän lopettamista koskevan päätöksen ja velvoituksen antaminen on tehty mahdolliseksi avioerosta riippumatta, kun puolison tarve saada avioliittolain 24 §:ssä tarkoitettu ratkaisu saattaa syntyä vasta avioeroa koskevan tuomion antamisen jälkeen ja kun edellä tarkoitetun päätöksen ja velvoitteen voimassaolo on tehty riippuvaiseksi puolisoiden omaisuuden osituksen tai erottelun lainvoimaiseksi tulosta ja niiden vaikutus siten ulottuu myös avioliiton päättymisen jälkeiseen aikaan, oli hovioikeuden mukaan perusteltua katsoa, että mainittu päätös ja velvoitus voitiin antaa vielä senkin jälkeen, kun puolisot oli tuomittu avioeroon, mutta omaisuuden ositus tai erottelu ei ollut saanut lainvoimaa.

Ottaen huomioon, että AA ja OA olivat 9.9.1991 sopineet, että puolisoiden yhteinen lapsi RA asui äidin luona, hovioikeus katsoi, että AA oli enemmän asunnon tarpeessa.

Asumista koskevan määräyksen osalta oli otettava huomioon, että AA oli vaatinut asunnon käyttöoikeuden vahvistamista vain 31.7.1993 saakka.

Hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen siltä osin kuin yhteiselämän lopettamista koskeva vaatimus oli hylätty ja määräsi, että AA:n ja OA:n yhteiselämä lopetetaan. Lisäksi hovioikeus vahvisti, että AA:lla, joka oli ollut enemmän asunnon tarpeessa, oli ollut oikeus yksin asua osoitteessa Takojantie 1 P, Espoo, sijaitsevassa yhteisessä kodissa 31.7.1993 saakka.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 6.6.1995